„Nostin sianpaistin pöydälle. Ulkoa kuului jo toisen kerran kova kimeä kiljunta. Menin ikkunalle ja painoin nenäni aivan kiinni lasiin, mutta kun mitään uhkaavaa ei näkynyt – näkyi vain pihamme tiestä erottavaa pensasaitaa – aloin alusta. Hyvä herra Fidler, kuten foorumista ”Sianpaisti” voitte huomata, olen tullut siihen tulokseen että täydellisen sianpaistin määritelmää tarvitaan kipeästi. Seurasi monivaiheinen selostus, ehdotan ensi hätään seuraavaa. Olin lukenut reseptin monta kertaa läpi. Olin kulkenut sen kanssa eilen supermarketin käytävillä ja löytänyt kaiken muun paitsi juurisellerin. Reseptiin liittyi kuva, ja ripustin sen malliksi maustekaapin oveen. Täydellinen sianpaisti. Näitä kuvia oli aikaisemmin nähty lastenkirjoissa ja mainoksissa ja ravintoloiden ruokalistoissa, osa-alueet lautasella yhdestä kahteen knöödeliä, sämpylä- tai peruna- tai molemmat, siivu paistia, kauhallinen lientä, kukkural- linen hapankaalia. Valitsemani resepti alkoi viehättävästi kirjeenä ja oli vastaus jonkun herra Fidlerin lähettämään kysymykseen Sehr geehrter Herr Fidler. Mikäli puolitoista kiloa tuntui liian suurelta määrältä, oli ohjeen mukaan parasta unohtaa koko asia, joten siinä pötkötti, parikiloinen köntti, jonka päällä runsaasti valkoista rasvaa. Silavaan viilletään noin 2 x 2 cm:n suuruisia neliöitä. Kuutioidaan 2 keskikokoista sipulia, 1 keskikokoinen porkkana ja 100 g juuriselleriä. Otin kaksi tyhjää aanelosta, joista vasemmanpuoleiseen kirjoitin tehtäviä asioita ja oikeanpuoleiseen mahdollisen kauppalistan. Laskin vasemmalla puolella yhteen asettelut ja leikkaamiset, hopeiden kiillotus, pöydänkattaus, servietit, sanotaan pyöreästi tunti. Kello oli puoli kahdeksan. Vielä oli monenmoista tehtävää. Reseptiinkin oli aivan kuin yön aikana ilmestynyt uusia tuotteita. Kuten Maggikraut. Mikä ihme oli Maggikraut?Pannaan paisti uuniin silava alaspäin. Valellaan puolella litralla kanalientä. Tällä välin tehdään kastike. Ohjeen mukaan kastikkeeseen tarvittaisiin murskattuja luita. Sokeria. Tomaattipyreetä. Poistakaa. Karamellisoikaa. Puulusikka. Kaavin. Ottakaa uunista. Suolatkaa, pippuroikaa, hierokaa. Pankaa paisti takaisin uuniin. Valellaan usein ja tutkaillaan silavan ruskistumista. Sammutetaan uuni ja jätetään tekeytymään. Luukku raollaan. Lisätkää tällä välin kastikkeeseen kuorittu valkosipulinkynsi. Ripaus meiramia ja pieni pala sitruunankuorta. Sakeuttakaa kastike keittämällä ja poistakaa ennen tarjoilua valkosipuli ja sitruunankuori. Vilkaisin ikkunaan. Sen pinnasta heijastui oman vartaloni peili- kuva, ei näkynyt muuta, koska ulkona oli kova sumu niin kuin Wienissä tähän vuodenaikaan usein oli. Ei tehnyt mieli lähteä kauppaan. Ehkä selleri oli korvattavissa vaikka porkkanalla. Minulla oli tästä hyvä tunne, kahvikin ilmoitti porinallaan olevansa valmis. Päättäisin kauppareissusta myöhemmin, liha olisi joka tapauksessa ensin pestävä ja kuivattava. Lihan pesun jälkeen istuuduin penkille.
Oli naurettavaa, että yhdestä ja samasta ruokalajista oli aivan päinvastaisia ohjeita. Kun yhdessä käskettiin valella paistia usein, jottei siitä missään nimessä tulisi kuiva, niin toisessa nimenomaan valeleminen kiellettiin sillä pe- rusteella, että juuri valeleminen tekisi kuoresta sitkeän ja kumimaisen. Kuulin yläkerrasta Itävaltalaisen askeleet. Ne kulkivat makuuhuoneesta vessaan ja sieltä kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneeseen ne jäivät ja hetken kuluttua vesi alkoi kohista. Kääntelin reseptitulostepinkkaa käsissäni haluttomana. Useimmissa papereissa kehotettiin ostamaan ”lapaa”, joten se kai oli uskottava ja niin minä olin tehnyt. Myös siksi, että Itävaltalainen oli nostanut asiasta eilen aivan varsinaisen metelin, olin lopulta antanut periksi, vaikka minä olisin halunnut ostaa anopille juhlapäiväksi fileetä. Minua alkoi ärsyttää. Juuri se resepti, johon olin alun perin ihastunut eniten, oli osoittautunut kaikista kamalimmaksi. Der ultimative Schweinsbraten. 1,5 bis 2 kg Schweineschulter mit Schwarte. Oioin rutistamani reseptin pöydän pintaa vasten. Suin hiukseni tiukemmille saparoille, jotteivät ne valuisi yhä uudelleen silmille. Solmin esiliinan paremmin. Mikä ihme oli Maggikraut? En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni sanaa Maggikraut. Maggikastikkeen kyllä tunsin paremmin kuin hyvin. Mitä jos kaupassa ei olisi sitäkään? Voisiko sen korvata? Soijakastikkeella? Itävaltalainen kasteli melkein kaiken ruokansa soijakastikkeella. Soijakastike kävi oikeastaan mihin tahansa.
Frau Bergerin ovikello sai soida sormeni alla monta kertaa, ennen kuin kuului askelten ääni ja avainten kilinä, ja lukot alkoivat liikkua sisäpuolella yksi toisensa perään. Ovi aukesi, ensimmäisenä vastaan tuli tupakansavupilvi, peräännyin. Kun pahin oli mennyt ohi, ojensin Frau Bergerille pussillisen hänen lempijuustonaksujaan.
”Kaffee?”
Nyökkäsin ja minut päästettiin sisälle. Seurasin L-kirjaimen muotoista hämärää, melkein pimeää käytävääkeittiöön, joka oli jostain ihmeen syystä maalattu kokonaan punakeltaiseksi. Tiskipöydän pinta hilseili viikko viikolta villimmin.
”Täällä sitä vain aherretaan”, sanoin.
Tiskipöydän päällä kohosi perunavuori. Frau Berger oli pieni ihminen, ja niinä vuosina kun minä olin hänet tuntenut, hän oli kutistunut entisestään. Hänen nenänsä ja korvansa sen sijaan kasvoivat, oli tätä nykyä mahdotonta päätellä, oliko hän nuorena ollut kaunis. Frau Berger ei vastannut. Hän kaatoi kylmää suodatinkahvia pieneen kattilaan, sai kolmannella tulitikulla lieden toimimaan. Hänen toimensa olivat tänään erityisen haparoivia ja sanoin, että kovin pitkään minä en ehtisi hänen kanssaan kahvitella, Itävaltalaisen äiti ja sisko tulisivat yhdeltä syömään. Maggikraut. 2 kg Schweineschulter mit Schwarte.
”Vai niin. Ei teidän tarvitse aina olla niin anteeksipyytävä. Kyllä minä kestän. Haluatteko keksejä?”
Otin pöydältä paketin, jonka pahviputkesta pujottelin tummanruskeita keksejä lautaselle. Seurasi hetken hiljaisuus ja lämpenevän kahvin haju alkoi levitä keittiöön. Kurotuin ottamaan puisen kaapin yläosastosta kaksi posliinikuppia lautasineen. Kaapin ovet olivat turvonneet ja piti nykäistä melko voimakkaasti, mikäli aikoi saada ne auki. Kaappi horjahti paikoillaan, ainahan se horjahti, ja jo ennen kuin Frau Berger pyysi minua olemaan varovainen, tiesin, että hän tulisi pyytämään minua olemaan varovainen.
”Olkaa varovainen, kaappi heiluu”, Frau Berger sanoi.
Murskatut luut. Maggikraut. Mainitsin reseptini. Veimme tarjottimilla kaiken tarvittavan olohuoneeseen, ja odotin jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tullut. Istuimme yhdessä Frau Bergerin pöydän ääressä kuten lukemattomat kerrat aikaisemminkin. Pidin kovasti Frau Bergerin posliinikupeista. Ne olivat keltaisia ja toisessa niistä oli särö. Frau Berger kuitenkin vain järjesteli mykkänä pelikorttejaan ja ristisanavihkojaan, vaikka kello kävi jo yli kahdeksaa. Huone, jossa istuimme, oli täynnä tavaraa. Tauluja, verhoja, pillereitä sivupöydällä, videolaitteita, viherkasveja, jotka eivät ehkä olleet kovin paljon nuorempia kuin niiden omistaja. Kaikella oli paikkansa, kaikki oli järjestyksessä ja pesty, vain maali seinissä ja katossa oli tupakansavusta tummentunut, kuin ikivanhassa wieniläisessä kahvilassa. Minulle oli ikuinen arvoitus, oliko se aitouden merkki vai iljettävää. Kaiken rojun keskellä istui Frau Berger, kuin maalauksessa, ja aivan kuin maalauksessa, hän ei puhunut yhtään mitään. Miksi hän oli tänään niin hiljainen? Yleensähän hän puhui paljon. Odotin minuutin ja odotin toisen, mutta kun emäntä ei kiinnittänyt vieraaseensa mitään huomiota, päätin lopulta itse mennä kunnolla suoraan asiaan.
”Sianpaistia? Miksi ihmeessä kukaan täällä syntymätön haluaisi välttämättä paistaa pyhäinpäiväksi sikaa?” Frau Berger vastasi. ”Miksi te kiusaatte itseänne? Antakaa jo olla.”
Hän oli herännyt transsistaan ja katsoi minuun silmät ymmyrkäisinä. Frau Berger oli luullut, että minä laittaisin mieluummin jotain suomalaista ruokaa, ja mitä Suomessa ylipäätään syödään? Minä naurahdin. Frau Berger varmasti vitsaili, ulkomaalaisten kustannuksella oli tietenkin hauska vitsailla. Kysyin, että silakkalaatikkoako minun pitäisi Itävaltalaisen uimataidottomille sukulaisille tarjota, tiedättekö te edes mitä silakkalaatikko on? Ei sentään. Olihan Frau Bergerin alkuperäisasukkaana tiedettävä, että pyhäinpäivänä Itävaltalaisen perheenjäsenille kelpasi yksi ainoa ruokalaji eikä sitä tarvinnut erikseen nimeltä mainita.“
Täydellinen paisti, Teos 2011