Schlagwort: Lapset

Alueoikeuden valitusjaoston päätöksellä määrättiin:

Helli-kolli saa kulkea vapaana.

Helli-kolli oli kyllä vienyt naapurin puutarhassa pidetyistä kaneista kaksi, minkä johdosta kanien omistaja oli haastanut kissan omistajan oikeuteen. Elokuussa 2012 piirioikeus oli antanut asiassa päätöksen, jolla kissa määrättiin pidettäväksi kytkettynä tai sisätiloissa. Päätöksen jälkeen Helli-kolli oli kuitenkin edelleen massiivisesti ahdistellut kyseisiä eläimiä vieraalla tontilla, minkä vuoksi naapuri oli haastanut Helli-kollin omistajan oikeuteen uudelleen. Tässä toisessa oikeudenkäynnissä piirioikeus oli päättänyt, aiemmasta päätöksestään poiketen, nojaten korkeimman oikeuden ennakkotapaukseen vuodelta 2011, että Helli-kolli saa kulkea vapaana. Naapuri valitti piirioikeuden päätöksestä alueoikeuteen. Alueoikeus kuitenkin katsoi, ettei perusteita piirioikeuden päätöksen muuttamiselle ollut ja pysytti päätöksen voimassa.

Korkeimman oikeuden ennakkotapauksessa vuodelta 2011, jossa korkein oikeus oli kumonnut piirioikeuden ja alueoikeuden päätökset vastaavassa, Mogli- ja Minki- kissojen kuljeskelua koskeneessa riita-asiassa ratkaisevaksi seikaksi oli muodostunut näkemys eläimen koosta. Kun vuonna 2011 piirioikeus oli lukenut ison kissaeläimen kuuluvan samaan ryhmään lampaiden ja koirien kanssa, ja alueoikeus valituksen jälkeen vahvistanut tämän näkemyksen, niin korkein oikeus sitä vastoin katsoi, että kissaeläin kuuluu pieniin eläimiin. Päätökseen vapaana kuljeskelun sallimisesta vaikutti kokoluokan ja kissaeläimen luonnollis- ten taipumusten lisäksi se, ettei Mogli- ja Minki-kissoja ollut pienestä asti totutettu pysyttelemään sisätiloissa.

Näin ollen Helli-kollia koskevan riita-asian kolmannessa käsittelyssä isokokoisenkaan kissan kuljeskelua niillä seuduin (Tiroli, Bezirk x), mikäli se tapahtui tavanomaisessa määrin, ei korkeimman oikeuden ennakkotapaukseen vii- taten katsottu merkittäväksi haitaksi, ja lopullisen vastuun kanien suojelusta kaikilta petoelämiltä, kuten kissojen lisäksi myös esimerkiksi petolinnuilta tai ketuilta, katsottiin lankeavan kanien omistajalle. Todettiin myös, ettei asiasta kolmannen oikeuskäsittelyn jälkeen enää ollut valitusoikeutta. Alueoikeuden valitusjaosto piti kuitenkin voimassa Helli-kollin omistajalle aiemmin asetetun velvoitteen kissan vastuuhenkilönä estää naapurin kanien metsästäminen, raateleminen ja repiminen. Asiaa seurasi ja lopullisesta ratkaisusta tiedotti 6.3.2013 muiden muassa Itävallan Yleisradion uutispalvelu orf. at ja Kurier-sanomalehti.

Kaneja kuoli. Niitä korvattiin. Haluttiin todistaa, mihin kissa pystyy ja että sen teot ovat karmaisevia. Naapurustossa asia toisaalta otettiin tosissaan, toisaalta sitä pidettiin aivan älyttömänä. Jälkimmäisessä mielentilassa ehdotettiin (ehkä leikkimielisesti ja provosoiden) vedonlyöntiä: Kuinka monta kania pitäisi uhrata, jotta saataisiin todistettua, että kanien aema on oikea, ei kissan. Omistaja (kumman eläimen?) ei ymmärtänyt tuollaisen leikin päälle mitään ja suuttui joillekin naapureille. Heitä ei enää kutsuttu juhliin. Heidän lapsiaan ei enää tervehditty. Heitä oli haluttu syrjiä muista syistä jo muutenkin ja nyt tuo toive toteutettiin tässä yhteydessä.

Alueella oli x määrä taloja. Se ulottui x neliökilometrin alueelle. Yksi naapureista halusi selvittää, miten laaja tuollaisen aikuiseksi kasvaneen kollin kuljeskelureviiri yleensä on, ja sai selville, että x.

Muista tapetuista eläimistä ei kuultu. Ehkä niitä oli, mutta ne eivät kuuluneet kenellekään ihmiselle lemmikkeinä, joten niistä ei pidetty samalla tavalla lukua kuin mainituista kaneista.

*

Böö. Voitte lopettaa. Tämä riittää.

Mutta lapset eivät – päinvastoin kuin olin uskonut ja myös luullut voivani melkein täysin varmasti tietää – juosseetkaan luokasta onnesta huutaen, ei, heillä ei tuntunut olevan pahemmin kiirettä mihinkään. He toivat paperinsa, pakkasivat tavaransa, sanoivat mennessään näkemiin. Panin tuolit paikoilleen työpöytien alle, poimin banaaninkuoren ja jonkin paperiroskan lattialta, se oli suklaapatukan kääre, pyyhin liitutaulun puhtaaksi, siivoojille ei voinut jättää sekaista luokkaa. Pääsi huokaisu. Mitä ihmiseltä voi vaatia? Ei siitä kauan ole, kun tästä puhuttiin tunnilla. Puhuttiin siitä ja sitten eläintenoikeuksista. Ensin ihmisoikeuksista ja sitten eläinten oikeuksista, olin selittänyt luomakunnan hierarkian: eri selkärangattomat jne., eliöiden kipuaistimukset jne. Keräsin salkkuun ja otin mukaani omat kirjani, muistiinpanokansiot ja kynät, koputin kollegan luokanoveen ilmoittaakseni, että lähden vähän aikaisemmin. Hän sanoi, että minun olisi hyvä mennä lääkäriin, huimaukseen saattaa olla kaikenlaisia vakavia syitä ja voin hyvin myöhemmin soittaa, jos en seuraavana päivänä pääsisi tulemaan. Kiitin. Hän kääntyi ja meni takaisin luokkaansa, sulki oven perässään. Katseeni jäi viipymään hetken, ja toisenkin, suljetussa ovessa, oven vihreässä kehyksessä, sen vasempaan laitaan upotetussa pitkulaisessa ikkunassa, jonka läpi voi nähdä yhden kokonaisen ihmisen päälaelta varpaisiin. Taulussa, ajattelin. Tai kyljelleen käännetyssä televisiossa. Kuljin sitten käytävän päästä päähän, nyökkäsin muutaman kerran näkemiin ja hei ja hyvää päivänjatkoa. Ennen rakennuksesta poistumista pysähdyin, laskin salkun maahan ja kaivoin vapautuneella kädelläni nenäliinan taskusta. Kuivasin silmät, pyyhin nenän. Olo ei ollut kaksinen. En kuitenkaan tarvinnut lääkäriä. Kaikki olisi hyvin, kunhan tämä heinäallergikon kauhukausi menisi ohi. Se menee kyllä. Kesän jälkeen asiat ovat toisin. Ovat tähänkin mennessä aina olleet. Onneksi. Se vasta hirveää olisi, jos piinaava vuodenaika ei yksi kaunis kerta loppuisi ollenkaan. Silloin ei auttaisi edes lääkäri. Ottaisin nyt yhden antihistamiinin, saisin kauppa-asian hoidettua, pääsisin turvallisesti moottoritielle ja sieltä oikeaa liittymää alas, en ajaisi ohi Gramatneusiedlin risteyksestä, niin kuin joskus menneisyydessä toisinaan oli käynyt, vaan saapuisin oikeaan paikkaan oikeana aikana, me laulaisimme Beckylle paljon onnea vaan, minun tuloni vuoksi tänään ties kuinka monennen kerran, istuutuisin hänen äitinsä Marthan, s. o. oman vanhemman tyttäreni olohuoneen sohvalle, ja syliini tuotaisiin ihmiskunnan Uusi Tulokas, eteeni kuppi mustaa kahvia ja saisin vihdoin antaa kahdeksanvuotiaalle syntymäpäiväsankarille häntä varten valitsemani ja ostamani lahjan. Päivän haaste ei toisin sanoen ollut kiusaavassa nuhassa eikä myöskään – kaksinkertaisessa! – lastenjuhlassa sinänsä, vaan siinä, ettei Beckylle ollut vielä vastattu tulisiko Sara. Haaste oli myös siinä, että Marthan vastaus Beckyn ky- symyksiin kuului poikkeuksetta: Kysy isoisältä, hän kertoo sinulle. Isoisä selittää. Pudotin käytetyn nenäliinan roska-astiaan. Noukin kainalooni salkun, siinä oli paksu pinkka oppilaiden kirjoituksia. Lapset olivat tänään jättäneet minut rauhaan, olin sanonut heille heti aamulla ensimmäiseksi, että oloni ei ole kai- kista parhain, ja luvannut myös, että yhdessä me selviäisimme päivästä varmasti kunnialla, kunhan vain… ja he olivat ymmärtäneet: palkinnoksi heidät vapautettaisiin siitä kärsimyksestä vähän tavallista aikaisemmin. He olivat tehneet tehtäväänsä eli kirjoittaneet hiirenhiljaa esseetä maailman varallisuuden jakautumisesta niin kuin olin ohjeistanut. Sikäli kaikki oli ollut kuten pitikin. Mutta että sellainen haudanvakavuus? Böö, olin sanonut ja odottanut kiinnostuneena. Sillä en minä nyt aivan sellaista ollut tarkoittanut. Mutta hiljaisuus oli vain jatkunut, saumattomana ja samanlaisena, hieman pyörryttävänä, jollain tavalla jopa hitaasti laajenevana tai sitten vain tasaisesti etenevänä, työntävänä virtana, ikään kuin meitä kaikkia siinä tilassa olevia olisi lähestynyt tai jo valmiiksi ympäröinyt jokin… jokin outo… tai vaarallinen, mahdollisesti vihamielinen, joka tapauksessa tuntematon, hieman happamalta – ehkä etikkaa ja sipulia (keitettyä naudanlihaa?) – haiseva (tuntuva?) ilmanala tai kenties paremmin jopa: liemi! en tiedä. Voiko ihminen itselleen mitään vai eikö voinut? Olin noussut seisomaan ja sanonut: Menkää kotiin. Avasin koulun oven ja varoin, kokemuksesta viisastuneena, astumasta portaissa askelman ohi. Kat- soessani alas näin, että kengän kärkeen oli tarttunut liitua. Kävelin purukumia täynnä olevaa Neustiftgassea yli Zieglergassen risteyksen tarkoituksenani jatkaa Schottenfeldgassea pitkin kohti Lerchenfelderstraßea ja parkkipaikkaa, joka oli tänään kauempana koulusta, koska eilen ryhmä oppilaita oli kulkenut auton ohi ja nähnyt minut. Lasten joukossa oli ollut omassa kotitalossani asuva oppilaani Ismail. Ahkera Ismail. Hiljainen Ismail. Mikäli muistan oikein, Ismail syntyi vuonna 2000 perheen toiseksi lapseksi. Hänen vanhempansa pitävät keskustassa turkkilaista ravintolaa, hän ja hänen perheensä asuvat siinä samassa talossa kuin Sara ja minä, kahta kerrosta alempana, kadun puoleisessa asunnossa. Tai asuivat ennen. Sittemmin me vaihdoimme asuntoja. Omat tyttäremme Martha ja Daniela olivat jo aikoja sitten kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa emmekä me tarvinneet puoliakaan siitä tilasta, joten nyt he, heidän ison – ison ja jatkuvasti kasvavan! – perheensä jäsenet ovat siinä, missä me olimme aikaisemmin. Nilkka muljahti kengässä ikävästi, vihlaisi, kadussa oli ilmeisesti jokin epätasainen kohta. Kantamusta oli vähän turhan paljon, ja lisäksi se valui ja oli vaarassa pudota sieltä täältä, yhdessä kädessä puolitäysi keltaisesta nahkasta räätälöity salkku sekä ranteessa roikkuva ja ikävästi hiertävä muovikassi, toisessa kainalossa kaksi pursuavaa mappia. Yksinkertaisesti liikaa. En kuitenkaan halunnut pysähtyä korjailemaan lastia ja vaihtamaan tavaroiden paikkoja, vaan vain päästä autolle mahdollisimman nopeasti. Kiirehdin askeleitani niin ripeästi kuin suinkin, mikä ei ollut kovin paljon, ylitin liikennevalot kun ne jo välkkyivät, ja muistuttaen kantamuksineni varmasti lähinnä horjuvaa kamelia pääsin toiselle puolelle väylää nipin napin ennen kuin odottavat autot taas lähtivät liikkeelle. Pieni valkoinen puudeli kipitti ketterillä tassuillaan edessäni emäntänsä rinnalla ja sivuilla ja takana, sen puhdas turkki oli muotoiltu sieltä täältä pallukoiksi, se käänteli päätään nopeasti puolelta toiselle, jopa taakseen, tarkkaili ympäristöään kiinnostuneena niin paljon kuin vain pystyi, silmien yläpuolelle oli jätetty pitkä ”otsatukka”, koira olisi halunnut nuuskia myös minua, mutta emännällä oli kiire eikä se antanut lemmikkinsä jäädä tutkimaan mitään sekuntia kauempaa, minkä eläin sai tuta kaulassaan kiristyvänä liekana kerta toisensa perään. Tämä on kärsimyksen hetki, olkaamme itsellemme kilttejä.