Kun romaani Hakkuu Tarja Roinilan kääntämänä ja Teos-kustantamon julkaisemana vuonna 2007 toi Thomas Bernhardin suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen, tuli itävaltalaisen modernin klassikon ympärille paljon kiinnostuneita fanittajia. Sittemmin Bernhardia on saatu suomeksi lisää paljon. Romaani Vanhat mestarit myös dramatisoitiin ja vieläpä aiheeseen sopivasti HAM-museossa 2017. Liput myytiin hetkessä loppuun. Esitys oli kuulemani mukaan hieno ja onnistunut.
Ei siis mikään yllätys, kun Suomesta tulevat vieraani järjestään ilmoittavat ykskantaan, että toki muutkin asiat Wienissä kiinnostavat, mutta ehdottomasti on nähtävä Jacopo Tintoretton (1518–1594) Valkopartainen mies. Täytyy päästä istumaan sohvalla Taidehistoriallisessa museossa ja saada eläytyä Vanhat mestarit -romaanin asetelmaan. Olen itsekin tehnyt niin. Suosittelen.
Mutta harmi vain, tällä kertaa Valkopartainen oli matkoilla! Ja tulisi takaisin vasta kesäkuussa.
Siirryttiin siispä osastoon ”toki muutkin kiinnostavat asiat”.
Ainutlaatuisiin elämyksiin kuuluu monelle Wienin kävijälle saman museon tähti Pieter Brueghel vanhempi (1525–1569). Supersuurnäyttely Brueghelin töistä on tätä nykyä ohitse, mutta myös pysyvässä kokoelmassa maalauksia on monta. Ensi katsomalla huomio kiinnittyy yksityiskohtiin. Niitä suorastaan vilisee. Kun seisoo kunkin maalauksen edessä tarpeeksi kauan ja katsoo kokonaisuutta, alkaa tuntua syvyys, perspektiivi, joka imee tauluun sisään. Samaan aikaan tuntuu, että jokin on pielessä; ihan kuin minulla katsojana olisi väärät silmälasit päässä. Kuva tuntuu olevan samaan aikaan oikein ja epätasapainossa, jatkuvassa liikkeessä. Hengittävä kuva. Elossa, kokoajan muuttuen. Perspektiivejä onkin monta. Aikoja samoin. Siinä onkin maalauksessa todellinen maailma, joka ei pysähdy. Dynamiikka, joka lakkaamatta heilauttaa katsetta ja kokemusta eteenpäin. Vai sivulle? Vai taaksepäin?
Taidehistoriallisessa museossa oli tällä kertaa erikoisnäyttelyssä myös kolmen ja puolen salin verran Mark Rothkon (1903–1970) teoksia. Suuri osa on niitä hyvin tunnettuja maalauksia, isoja kankaita, joissa on usein kaksi tai kolme väripintaa vierekkäin tai päällekkäin.
Kun valitsen musiikkia tai tuoksua tai teen ruokaa, pyrin kohti kylläisyyden kokemusta niin, että kyseinen musiikki tai tuoksu tai ruoka olisi koettavissa aistillisesti monessa eri rekisterissä samanaikaisesti.
Tarkoitan jotain sellaista, että ruuassa pitää yhtä aikaa olla makua ”ylhäällä”, ”keskellä” ja ”alhaalla”.
Tai musiikissa jotain kohdista ”tässä”, ”menneessä” ja ”sillä välillä”.
Tai ”loogisen”, ”taiteen” ja ”unen” alueella.
Tarkoitan myös, että nuo eri rekisterit asettuvat aistittaessa ja tuntiessa kehossakin eri kohtiin.
Jos jokin päärekistereistä ei tule kosketetuksi tai puhutelluksi ollenkaan, tuntuu, että jotain puuttuu tai on jäänyt radikaalisti kesken.
Seistessäni Rothkon abstraktien maalausten edessä kokemukseni on kylläinen juuri tässä mielessä. Jokainen maalaus on toki erilainen, omanlaisensa. Samaa niissä on, että jokaisessa maalauksessa on täyden tuntu. Erona on, että katsoessani eri maalauksia minussa aina eri kohta aukenee, tai on liikkeessä, sisäänpäin kääntynyt, aktiivisessa tai passiivisessa tunteessa, pyrkii johonkin tai on levollinen, jne. Yhdistelmiä on lukemattomia. Välillä ne vertautuvat sointuihin. Kukin maalaus saa minut tuntemaan yhden kokonaisen hetkittäisen ihmisenä olemisen olotilan. Aika hidastuu, hetki sykkii.
Maalaukset ovat ilman kehyksiä mutta silti kokonaisia. Ehkä kuin universumi, tai (ihmisen) elämä: ääretön mutta rajallinen.
Väripintojen läpipäästävyys ja toisaalla ikään kuin pienet värivihjeet, jotka nopealla katsomisella ovat lähes huomaamattomia, antavat minulle samankaltaisen syvyyden tunteen kuin Brueghelin teokset. Erona on abstraktius ja sitä kautta meditatiivisuus. Aistin, ilman kuvia ja sanoja, ennen tai jälkeen sanojen ja kuvien.
Yhdessä maalauksessa vuodelta 1969 oli valkoinen kehys. Toisin kuin muut, tämä maalaus oli vaakasuora. Siinä oli pääasiassa kaksi isoa pintaa: harmaa ja musta. Kun asetuin kuvan eteen, sohvalle, minusta tuli ihminen, joka katsoo elämäänsä makuuasennosta, ehkä vuoteesta, ehkä jo kuolleena. Väripintojen välinen raja oli horisontti jossain äärettömän kaukana, tuonpuoleisessa, matkalla ja menossa. Kehys oli raja, joka ei enää odota paikoille panemistaan jossain tuntemattomassa tulevaisuuden hetkessä, vaan on nyt, tässä. The end.
